Porin Vasemmistoliiton puheenjohtajan Milka Tommilan muistopuhe Punaisten haudoilla Noormarkussa 2018

”Älkää ampuko!
Hän huusi omilleen, teloitusta pysäyttämään, itse väliin juosten estämään.
Kun aika kului, joutui vihollisten aseiden eteen hän, ei kuulunut huutoa,
Älkää ampuko!
He ampuivat, sanoi heille mitä vaan, kuka vaan, he ampuivat. Kenet vaan.
Hänet ensimmäisten joukossa teloittavat, eikä kukaan huutanut,
Älkää ampuko!”
Runo on nimeltään Valdemar, Petri liljan runokokoelmasta ”1918 Myrskyn mukana”.

Puoliso, isä, veli, poika, setä, eno ja toveri. Työväkemme sankarit , kaikkea näitä he olivat ja niin paljon muuta. Mutta älköön kukaan uskoko, että he olisivat kevein mielin aseisiin tarttuneet. Syyt ovat olleet pakottavia, ainoita vaihtoehtoja kurjuudelle ja sorrolle. Ja pakottavat syyt tunsivat hyvin ne kaikki työläiskodit, joissa epätoivo, hätä ja elämän epävarmuus oli ainainen.

Sisällissodassa taisteltiin poliittisesta vallasta. Sotaa on kutsuttu myös luokkasodaksi, kapinaksi ja vallankumoukseksi koska työväestö nousi kapinaan hallitsevaa luokkaa ja laillista senaattia vastaan. Porvaristo oli saanut enemmistön eduskunnassa ja vasemmiston lailliset keinot vaikuttaa nopeasti vähentyivät. Rikkaisiin ja köyhiin jakautunut Suomi, herätti vallankumoushengen, joka osaltaan johti kansalasisotaan.

Noormarkussa Harjakankaan taistelut olivat Satakunnan rintaman verisimmät ja uhreja oli runsaasti. Viha oli silmitöntä ja kostotoimenpiteet varmistivat, että tapahtumat repisivät haavoja auki vielä pitkään kansalaissodan päättyä. Mieleenpainuvin niistä, on ainakin itselle, 100-vuotta sitten vapunpäivänä Noormarkussa mestattu 12-vuotias lapsi Valfrid Bärlund. Poika, joka ei ollut kansalaissodassa edes aseisiin tarttunut. Julmuudet ja raakuudet kuvaavat hyvin tilaa, jossa nuori maamme ja sen kansa olivat. Ihmisyys oli kadonnut ja viha ottanut vallan. Kansamme murhasi silmittömässä vihassa toisiaan, kukin kai aatteensa oikeuttamina.

Haavat paranevat kuitenkin parhaiten, kun asioista puhutaan ja kerrotaan mitä on tapahtunut ja miksi. On tärkeää näyttää mitä on ollut ja myös mitä on nyt. En usko, että yhdenkään henkensä antaneen uhraus oli turha, kunhan me vaan edelleen opimme historiasta ja pidämme huolta, ettei samoja virheitä toisteta, eikä tapahtumia koskaan unohdeta. On tullut kuitenkin aika anteeksiannolle, sovinnolle ja kansan eheytymiselle. Meidän on tänäänkin taisteltava koko kansamme puolesta ja yritettävä säilyttää hyvinvointivaltiomme, jonka eteen jo niin monet sukupolvet ovat loputtomasti työtä tehneet.

Meidän ja tulevien sukupolvien on edelleen täällä Suomessa pidettävä huolta, että kansaamme kohdeltaisiin tasavertaisesti ja ettei ketään sorreta ja painosteta. Meitä, hyvät toverit, tarvitaan nyt vähintään yhtä paljon kuin sata vuotta sitten, meitä tarvitaan turvaamaan lastemme tulevaisuus ja vanhempiemme menneisyys. Meidän on tehtävä loputonta työtä tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta mutta myöskin kyettävä yhteistyöhön, aatteistamme kuitenkaan periksi antamatta.
Tahdomme aina tehdä kunniaa teille, jotka annoitte henkenne aatteenne puolesta ja nousitte sortoa vastaan.

Teille työväkemme sankareille tahdon nyt lausua Sylvi-Kyllikki Sinervon sanoin:
-Kultakirjaimin tahtoisimme kirjoittaa nimenne Suomen työväenluokan historian lehdille. Me tahdomme kuljettaa eteenpäin, kantaa ylpeinä niitä lippuja, joita te kerran kannoitte. Me tahdomme uupumatta viedä sitä asiaa eteenpäin, jonka puolesta te sorruitte, elämänne uhrasitte, verenne vuodatitte. Kunniaa, kunniaa me tahdomme teille tehdä.